tiistai, 29. maaliskuu 2011

Mennyttä ja vähän tulevaa

Nyt on tältä lukuvuodelta vanhempainillat kahvitettu. Viimeinen oli viime viikon torstaina, kun oli 2.vuosikurssin vanhempainilta. Kaikki toiminnassa mukana olevat olivat paikalla. Vielä ei ole suunniteltu toimintaa eteenpäin, mutta lähiaikoina olisi tarkoitus pitää kokousta asian tiimoilta. Sovittiin juuri tänään ohjaavan opettajan kanssa, että pidetään kokous koeviikon jälkeen. Nyt vain pitää päättää kaikille sopiva ajankohta.

Itse olen kylläkin lopettamassa koulun tämän jakson jälkeen, sillä minun lukioaikani päättyy ensi viikolla. Käyn varmasti kuitenkin vielä loppu kevään koululla toiminnan tiimoilta. Menen ainakin seuraavaan kokoukseen, sillä siellä meidän tulee päättää, kuka jatkaa tilallani puheenjohtajana, kuka taas rahastonhoitajana jne. Onneksi meillä on innokkaita mukana olijoita, niin varmasti joku löytyy! :)

-Sini

keskiviikko, 9. maaliskuu 2011

Miksi ruveta kummiksi?

Minun piti tehdä viime vuonna (2.vuosikurssi/ÄI4) äidinkielen tunnilla vaikuttamaan pyrkivä puhe, ja minä tein juuri tästä meidän toiminnastamme. Tässä on tämä kyseinen puhe, vähän kuitenkin muotoiltuna.

 

"Onko teille koskaan tullut sellaista tunnetta, että haluaisitte auttaa kehitysmaissa asuvia ihmisiä, kun olette nähneet ohjelmia tai mainoksia, joissa pyydetään lahjoittamaan tai ryhtymään jollekin lapselle kummiksi, mutta teillä ei ole rahaa kuukausittaisiin maksuihin? Eiväthän ne tietysti suuria summia ole, mutta erityisesti opiskelijalle se voi olla suuri osa kuukauden budjetista. Ennen lukioon tuloa minulla oli aina sellainen tunne nähdessäni niitä.

 

Mutta kun tulin lukioon, se muuttui. Ensimmäisenä päivänä saadessani kurssiesitteen, ja sitä selaillessani huomasin kummitoiminnan kurssin ja päätin mennä sen toimintaan mukaan. Sillä tavallahan voin kantaa korteni kekoon ja saisin auttaa, niin kuin olin aina halunnut. Ensimmäiseen kokoukseen mennessäni aloin kuitenkin epäröimään koko hommaa, olinhan ensimmäisen luokan opiskelija enkä tuntenut ketään ennestään koko porukasta. En onneksi kuitenkaan ollut ainut ensimmäisen luokan opiskelija ja se helpotti. En ole kertaakaan katunut menoani mukaan toimintaan.

 

Kummitoiminnalla on kaksi avustuskohdetta: kummityttö Intiassa ja kummikylä Etiopiassa. Varat kohteiden auttamiseen saadaan pitämällä kahvituksia erilaisissa tapahtumissa esimerkiksi vanhempainilloissa, oppilaille koulun aikana järjestetyillä buffeteilla ja monenlaisten muiden tapahtumien järjestämisellä.

 

Monet ajattelevat, että jos tulee mukaan toimintaan, tarvitsee osallistua joka ikiseen kokoukseen ja kaikkeen toimintaan. Tai että ei se auta mitään, kun yksi ihminen auttaa. Se ei ole totta. Toimintaan mukaan tullessa ei tarvitse sitoutua mihinkään. Mukana voi olla aina silloin kun oma innostusta ja aikaa on. Jo yhden ihmisen panos auttaa.

 

Mielestäni toiminta antaa mukana olijalle paljon. Toiminnasta on mahdollista saada kurssisuoritus. Riippuen aktiivisuudesta, voi saada puolesta kurssista kahteen kurssiin. Ja jokainen mukana olija saa myös todistuksen, josta voi olla apua tulevaisuudessa opiskelupaikkaa tai töitä hakiessa. Se myös antaa kokemusta, kuinka toimia yhteistyössä muiden kanssa. Ja samalla tutustuu uusiin ihmisiin ja parhaimmassa tapauksessa, kuten minulle kävi, voit luoda uusia ystävyyssuhteita. Nämä eivät kuitenkaan ole ainoita asioita, joita toiminnassa mukana oleminen antaa. Se antaa myös hyvää mieltä, kun tietää, että omalla pienellä panoksella pystyy vaikuttamaan jonkun ihmisen tai kokonaisen kyläyhteisön elämänlaatuun.

 

Tule mukaan, se kannattaa! Yhdessä voimme saada aikaan suuria tekoja."

Sini-Johanna Pettinen

 

torstai, 26. marraskuu 2009

Joskus vähän on paljon!

Arkemme täyttyy mitä moninaisimmista kiireistä. Koulu ja ehkä työt sen ohella asettavat omat paineensa, ystävyyssuhteita tulisi ylläpitää ja samalla käydä harrastuksissa. Kuka sanoi, että esimerkiksi ystävyyssuhteet olisivat itsestään selviä asioita elämän ristiaallokossa? Mistä meillä tänä päivänä ylipäänsä on edes varmuutta?

Osallisuus joihinkin ryhmiin ja yhteisöihin on meille pakollista. Synnymme kaikki jonkinlaiseen perheeseen, olemme velvoitettuja opiskelemaan elämästämme tietyn ajanjakson ja olemme kaikki jonkin valtion kansalaisia. Tärkeimmiksi muodostuvat yhteisöt voimme kuitenkin yleensä itse valita. Näitä ovat juuri ne elämän kiinnekohdat: ystävyyssuhteet ja harrastukset, elämämme suola. Silti sitoutuminen johonkin toimintaan tuntuu pelottavan. Harrastuksen aloittaminen vie aikaa, vaatii panostusta ja jostakin muusta karsimista. Eritoten yhteiskunnallinen vaikuttaminen näyttäisi saavan ihmiset varuilleen. Eihän minulla ole aikaa sellaiseen? Onko panostuksellani mitään sijaa tässä suuressa maailmassa? Ketä minun osallistumiseni hyödyttää?

Lukion toisella vuosikurssilla tulin ottaneeksi osaa koulumme kummikylätoimikunnan toimintaan. Myönnän itsekin olleeni valinnastani aluksi hieman epävarma, viehän koulutyökin jo itsessään paljon voimia. Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että on parempi katsoa kuin katua. Ei vaadita isoa joukkoa saati isoja tekoja, jotta pienen tytön koulunkäynti ja terveys saadaan mallilleen Intiassa. Ei vaadita suuria uhrauksia, että jopa kokonaisen kylän lapset saadaan kouluun Etiopiassa.

Epäitsekäs toiminta tuottaa loppupeleissä myös toimijalle itselleen onnistumisen kokemuksia ja tärkeyden tunnetta. Vielä enemmän epäitsekäs toiminta näkyy jonkun toisen elämässä. Miksi siis epäröimme ajatella välillä muitakin, heitäkin, jotka eivät arjessamme ole läsnä? Miksi uhraamme aikaamme toisinaan asioihin, jotka eivät tunnu hyödyttävän ketään, kun voimme pienillä teoilla saada aikaan jotain korvaamatonta? Joskus vähän meidän elämässämme voi olla merkittävän paljon jonkun toisen omassa.

 

Hannele Tulkki